Rakkaus

Vielä jokin aika sitten ajattelin, että suurin osa ihmisistä on perseestä, koska he eivät ajattele samalla tavoin kuin minä. Koska melkein kaikki ovat niin ajattelemattomia, itsekeskeisiä. Koska kukaan ei näe, mikä on todellista.

Pari kuukautta sitten ajattelin yhtä ihmistä, oikeastaan entistä poikaystävääni, joka on täydellinen esimerkki "ajattelemattomasta" ihmisestä. Tai oikeastaan siitä, minkä MINÄ näen "ajattelemattomuutena" ja "itsekeskeisyytenä."

Ja jotenkin yhtäkkiä häntä ajatellessani kaikki se paska, se kuva, jonka olen hänestä itselleni muovannut, katosi. Kaikki pahat asiat, joita hän on minulle sanonut ja kaikki syyllisyys siitä, mitä pahaa olen itse hänelle tehnyt, haihtui pois ja pystyin TODELLA näkemään hänet. Ei enää sanoja, luonteenpiirteitä, tapoja tai käyttäytymistä. Vaan hänet. Eikä tuon epätodellisen naamion alla ollut mitään muuta kuin....... ei sitä pysty selittämään. Jumala?

Joka tapauksessa. Hän on ehkä ollut se ihminen, joka on eniten ärsyttänyt minua käytöksellään lähiaikoina. Jota olen VIHANNUT. Kun näin HÄNET, en voinut tuntea muuta kuin rakkautta. Koska hän on minä. Tuntui, kuin olisimme olleet molemmat osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Kuin olisimme olleet sama.

Ja kun pystyin tuntemaan näin hänestä, aloin tuntea näin kaikista. Aloin RAKASTAMAAN kaikkia. Vihaan edelleen joidenkin ihmisten käytöstä, mutta enää en pysty vihaamaan ihmisiä. Tietyt asiat ihmiskunnan tilassa vituttavat minua, mutta totuus on, että ihminen on aina samanlainen kuin minä, teki hän mitä tahansa.

Luulen, että ihmiset tekevät ns. pahoja asioita, koska he eivät näe. He eivät ymmärrä, kuinka me olemme sama. Mutta se ei enää vituta minua niin kovin. Nyt haluan tavata niin paljon ihmisiä kuin mahdollista, kuulla heidän tarinansa ja katsoa, tunnenko tosiaan näin kaikista. Koska nyt, aina kun tapaan jonkun, täytyn aina vain samasta rakkaudesta. Ja varovaisesti mietin:

Voisinko todella rakastaa kaikkia ikuisesti?